Edellisen viestin sisältöön lisäyksenä.
Istuttiin hyvän ystäväni kanssa Old Bricksissä oluella ja puhuttiin vaihtoonlähdöstäni. Sanoin kuinka en keksi koko yhtälössä mitään muita negatiivisia asioita kuin Annista eroon joutumisen, ja sen aiheuttaman ikävän. Yleisesti ottaen ero kavereista tai perheestä ei tunnu juuri haikealta. Vaikka pidänkin jokaista läheistäni arvossa, en ole koskaan kokenut minkäänlaisia vieroitusoireita heidän ollessaan tavoittamattomissa. Kunhan mä nyt palaan takaisin kesäkuun jälkeen, kaikki jatkuu taas kuten ennenkin, ei mitään uutta auringon alla sillä saralla. Tämä Anni-asia, parisuhteilu yleensäkin, on luonnollisesti eri asia. Tyttö on nyt ollut viikon Australiassa, ja kyllä mulla alkaa jo olla aika ikävä. 12. päivä hän tulee takaisin, ja 15. päivä mulla lähtee lento Madridiin. Eli siinä on muutama vuorokausi aikaa olla yhdessä.
Ikävähän mulla on jo nyt. Mutta kuten ystäväni sanoi, ikävä saattaa kalvaa sisintä, mutta on loppujen lopuksi hieno asia. Näinhän se taitaa olla. Ikävä tunteena on kuitenkin täynnä sisältöä: lämpöä, välittämistä, kaipuuta ja läheisyyttä. Näin ajateltuna tuntuisi hieman vähättelyltä kutsua ikävän kokemista negatiiviseksi tunteeksi. Varsinkin jos vaihtoehtona olisi tyhjyyden kokemus, "En jätä mitään taakseni enkä takaisin tullessani palaa kenenkään luokse." Tuollaisesta onttouttaan kumisevasta sisällöttömyydestä sain tarpeekseni viime kesänä, kun viruin masennuksen rajoilla sohvallani, kykenemättä edes nousemaan istuma-asentoon.
Mietin myös sitä, kuinka hienoa olisi saada Anni mukaani Madridiin. Kyseessä on kuitenkin vain ajatusleikki, sillä arjen reaaliteetit määräävät toisin. Ja toisaalta myös uskon että minun täytyy tehdä tämä matkani yksin. Koen koko vaihtoprosessin valmisteluineen kaikkineen hyvin henkilökohtaisesti merkityksellisenä, jopa hieman riitinomaisena siirtymisenä jostain vanhasta ja aikansa eläneestä uuteen elämänvaiheeseen. Aikuistumisriitti? En mä osaa selittää ajatuksiani niin, etteivät ne kuullostaisi vähintäänkin hieman erikoisilta. Lisäksi tuntuu että Annin jatkuva läsnäolo tekisi minut liian tyytyväiseksi ja "kylläiseksi", jättäisin ehkä omasta tahdostani joitain asioita kokematta ja näkemättä, vain koska korvaavana on jotain arvokkaampaa. Nyt uskon että erosta johtuva (positiivinen) ahdistus ja energia on pakko purkaa johonkin; tarve tilkitä syntyvää tyhjiötä elämässäni ajaa minut ulos neljän seinän sisältä ja rajoittavasta passiivisuudesta.
Mulla on vielä kuukausi lähtöön, mutta paljon kuvatunlaisia asioita pyörii jo mielessä. Kun keskityn ikävääni - nykyiseen ja mahdolliseen tulevaan - kuuntelen usein The Antlersin albumia Kettering, joka tuntuu pukevan tuntemukseni musiikin muotoon. Albumi kertoo toki pohjimmiltaan huomattavasti lopullisemmasta ja kaiken läpäisevästä ikävästä (ja erosta), kuin mikä minua ja tyttöystävääni pian kohtaa.
Istuttiin hyvän ystäväni kanssa Old Bricksissä oluella ja puhuttiin vaihtoonlähdöstäni. Sanoin kuinka en keksi koko yhtälössä mitään muita negatiivisia asioita kuin Annista eroon joutumisen, ja sen aiheuttaman ikävän. Yleisesti ottaen ero kavereista tai perheestä ei tunnu juuri haikealta. Vaikka pidänkin jokaista läheistäni arvossa, en ole koskaan kokenut minkäänlaisia vieroitusoireita heidän ollessaan tavoittamattomissa. Kunhan mä nyt palaan takaisin kesäkuun jälkeen, kaikki jatkuu taas kuten ennenkin, ei mitään uutta auringon alla sillä saralla. Tämä Anni-asia, parisuhteilu yleensäkin, on luonnollisesti eri asia. Tyttö on nyt ollut viikon Australiassa, ja kyllä mulla alkaa jo olla aika ikävä. 12. päivä hän tulee takaisin, ja 15. päivä mulla lähtee lento Madridiin. Eli siinä on muutama vuorokausi aikaa olla yhdessä.
Ikävähän mulla on jo nyt. Mutta kuten ystäväni sanoi, ikävä saattaa kalvaa sisintä, mutta on loppujen lopuksi hieno asia. Näinhän se taitaa olla. Ikävä tunteena on kuitenkin täynnä sisältöä: lämpöä, välittämistä, kaipuuta ja läheisyyttä. Näin ajateltuna tuntuisi hieman vähättelyltä kutsua ikävän kokemista negatiiviseksi tunteeksi. Varsinkin jos vaihtoehtona olisi tyhjyyden kokemus, "En jätä mitään taakseni enkä takaisin tullessani palaa kenenkään luokse." Tuollaisesta onttouttaan kumisevasta sisällöttömyydestä sain tarpeekseni viime kesänä, kun viruin masennuksen rajoilla sohvallani, kykenemättä edes nousemaan istuma-asentoon.
Mietin myös sitä, kuinka hienoa olisi saada Anni mukaani Madridiin. Kyseessä on kuitenkin vain ajatusleikki, sillä arjen reaaliteetit määräävät toisin. Ja toisaalta myös uskon että minun täytyy tehdä tämä matkani yksin. Koen koko vaihtoprosessin valmisteluineen kaikkineen hyvin henkilökohtaisesti merkityksellisenä, jopa hieman riitinomaisena siirtymisenä jostain vanhasta ja aikansa eläneestä uuteen elämänvaiheeseen. Aikuistumisriitti? En mä osaa selittää ajatuksiani niin, etteivät ne kuullostaisi vähintäänkin hieman erikoisilta. Lisäksi tuntuu että Annin jatkuva läsnäolo tekisi minut liian tyytyväiseksi ja "kylläiseksi", jättäisin ehkä omasta tahdostani joitain asioita kokematta ja näkemättä, vain koska korvaavana on jotain arvokkaampaa. Nyt uskon että erosta johtuva (positiivinen) ahdistus ja energia on pakko purkaa johonkin; tarve tilkitä syntyvää tyhjiötä elämässäni ajaa minut ulos neljän seinän sisältä ja rajoittavasta passiivisuudesta.
Mulla on vielä kuukausi lähtöön, mutta paljon kuvatunlaisia asioita pyörii jo mielessä. Kun keskityn ikävääni - nykyiseen ja mahdolliseen tulevaan - kuuntelen usein The Antlersin albumia Kettering, joka tuntuu pukevan tuntemukseni musiikin muotoon. Albumi kertoo toki pohjimmiltaan huomattavasti lopullisemmasta ja kaiken läpäisevästä ikävästä (ja erosta), kuin mikä minua ja tyttöystävääni pian kohtaa.
[niin joo, mä aion ehkä muokata tätä blogimallia johonkin suuntaan, sillä tää on jotenkin surullisen oloinen vaihtoblogiksi. En vaan oikein osaa, ja muut värimallit näyttää aika dorkalle... mut ehkä jossain vaiheessa]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti