Inventaario

Kyllä tekee hyvää matkustaa RyanAirilla... 15kg painorajoitus 6kk kamoille. Aikamoinen karsinta on ollut pakollista, jotta mahdollisuudet olisivat edes pienet. Rinkka itse painaa jo jotain 4-5kg. Ryanin lisäkilot maksavat 20e/kg, jos ilmoittaa etukäteen. Kentällä havaittuna, en edes uskalla arvailla.

Fakta on se, että tulemme Annin kanssa pukeutmaan erittäin tukevasti, esim. kahteen päällekkäiseen huppariin. Madridin 28 astetta on loppujen lopuksi yllättävänkin purevan viileä. Hävettää jo valmiiksi.

No mutta inventaariota tehdessä päätin jättää tarpeettomat (mutta potentiaalisesti hyödylliset) kamani kämppikseni säilytettäväksi, eli jos joku Espanjaan saapuva tarvitsee irtaimistoa, niin:

3 x pussilakana (kirjavia)
3 x lakana (oranssi, kaksi valkoista, joista toisessa on jostain syystä keltainen läikkä kulmassa, oletettavasti jotain ruokaa, oikeasti!)
5 x tyynyliina (3 kirjavaa, 2 valkoista)
3 x pyyhe (1 normaali, 2 hieman pienempää)
1 x käsipyyhe
2 x keittiöpyyhe
3 x tyyny
2 x peitto
1 x viltti

1 x Vileda parkettimoppi (ainakin omassa kämpässäni ainoa talon tarjoama siivousväline oli oksettava vintage-moppi, mikä vain levitti lisää likaa pesukohtaan)
1 x IKEA valokuvakehys, punainen, hieman hajalla, ehjänäkin arvo 1,90€
1 x IKEA pyykinkuivausteline, pieni
1 x huonohko tietokonekaiuttinpari (mutta osoittautui hyödylliseksi musiikin kuuntelussa/elokuvien katsomisessa)
1 x lämmitin (calentador) (osoittautui elintärkeäksi kevään kylmimpinä tunteina)
1 x Espanjan maajoukkuejuliste (seksikkäitä pelaajia, lähinnä itsetyydytystarkoitukseen)
2 x sateenvarjo, ostettu kiinalaisilta, laatuluokkaa C (laatuluokka-asteikolla A-C)
1 x mekaaninen käsi (tarttumiseen, huvitteluun)
1 x anarkistisen puolueen muovilippu (lähinnä valtio-opin opiskelijoiden intresseihin, säälittävää)
1 x tiendas por Madrid 2010 -kirja (ihan hyvä vaihtoehtoinen matkaopas, satoja kaupungin liikkeitä aihepiireittäin)
useita tamppooneja ja paljon pikkuhousunsuojia (lähinnä naisille, käsittääkseni vaginahygieniatuotteita)

Kaikki, mikä vaatii pesemistä on hyvin pesty.

musiikki: Killah Priest, mahtavalta albumilta BLACK AUGUST. Goodbye.

Viikonloppua: Teleférico ja Casa de Campo

Nonni. Mä olen ehkä 10 kertaa ajatellut meneväni "tänään" Teleféricolle, mutta "tänään" on aina osoittautunut olevansa enemmänkin "huomenna, ehkä". Eilen me otettiin itseämme niskasta kiinni ja käveltiin Parque del Oestessa sijaitsevalle lähtöpisteelle. Rata oli kiinni.

[siis Teleférico on 2-3km pitkä vaijerirata, joka vie maksavan asiakkaansa Parque del Oestesta Casa de Campoon, hinta on 3,55€ yhteen suuntaan, meno-paluu halvempi]

Annilta meni hieman fiilikset kun kävelimme paikalle turhaan, joten päätin pelastaa tilanteen maksamalla hänelle kyydin huvipuistolaitteessa, joka oli sijoitettu sisäänkäynnin luokse ilmeisesti juuri tämänkaltaisia tilanteita varten. Ja se tuntui todella toimivan!

---------------

No tänään, lauantaina 19. kesäkuuta 2010 me sitten saimme aikaiseksi mennä paikalle, ja vielä oikeaan aikaan. Mukana oli myös Manuel, pohjois-espanjalainen kämppikseni. Vaijerirata näkymineen on ihan mukava kokea, vaikken mikään suuri korkeiden paikkojen ystävä olekaan. No ei se niin oksettavan korkealla itseasiassa edes kulje.

Mutta mikä on huomattavasti rataa mukavampi, on päätepaikka Casa de Campo. Mä luulin jotenkin että kyseessä on normaali iso puisto, kuten Parque del Oeste, mutta eipä sit ollutkaan... Casa de Campo on enemmänkin tukahduttavan kuuma ja kuiva (suht) luonnollisessa kunnossa oleva virkistysalue johon Madridilaiset pääsevät pakoon kaupungin tukahduttavan kuivaa kuumuutta. Alue on täynnä karuihin oloihin tottuneita matalia puita, pensaita, ruohikkoa ja monenlaisia piikikkäitä kasveja. Linnunlaulu kuuluu voimakkaana, ja maassa on ihan vitusti kaikenlaisia hyönteisiä: tunnistin ainakin 86 eri lajia muurahaisia (valhe, mut otin kuvan yhdestä). Omasta näkökulmastani aika kauniin eksoottista ja hienon näköistä luontoa, ja "jos olisin tiennyt tämän aiemmin, olisin käynyt useammin".

Aijoo, ja Casa de Campossahan on Madridin eläintarha ja huvipuisto Parque Warner tjms. En ole käynyt.

musiikki: JEDI MIND TRICKS!

Chocolatería San Gines - Churroja saatana

Manolot syovät makeaa aamiaiseksi. Churroja. Bilekulttuuriin kuuluu usein valvominen aamutunteihin ja suoraan-baarista-churroille-meno. Öisin ei ole mitään ruokapaikkoja auki (ok, Gran Vialla oksettava rasvapizzeria on säännön vahvistava poikkeus, jonka vuoksi en suostu tekemään matkaani koukkua).

Eilen aamulla menimme myöhäiselle klo 13 -aamiaiselle Madridin kuuluisimpaan Churro-mestaan Chocolatería San Ginesiin, ensimmäinen kertani siellä. Tilasin meille jaettavaksi yhden annoksen churroja suklaalla ja maitokahvin. Churrot ovat ohuita, pitkulaisia ja rapeita munkkeja, joita kastetaan paksuun ja suht vahvan makuiseen kaakaoseen. Yhteen annokseen kuului viisi churro-pätkää. Itse en ole sen suklaakastikkeen maun iso fani, ja syön omani mieluummin ilman dippaamista.

Tämän tekstin pääpointti ei ole mainostaa San Ginesiä, vaan anti-mainostaa sitä: yhden annoksen hinta oli yli 5€. Voi saatana. Noin viikko takaperin kävimme Rastro-matkallamme tavallisessa kahvilassa ottamassa saman setin, ja hinta oli 3e luokkaa... eli ihan hyväksyttävä, ja täysin saman tasoinen. Nojoo, 3€, 5€, me olemme lomalla, mitä väliä? No mua kiristelee ihan periaatteesta.

Chocolatería San Ginesissä churrot eivät ole keskivertoa parempia, paikan tunnelma ei ole erityinen, palvelu ei ole erityisen ystävällistä (ei tosin tympeääkään), ja hinnassa on tuo vastenmielinen me-olemme-kuuluisin-ja-vanhin-ja-turistit-pitävät-meistä -lisä.

En suosittele Chocolatería San Ginekseen menemistä kenellekään.

musiikki:

Lavapiés: senegalilaista, kahviloita

Viimeisiä viedään, ensi keskiviikkona on edessä katkera paluu kotiin, Suomeen. Ennen paluuta on kuitenkin hyvä paniikinomaisesti ja silmät puoliummessa juosta ympäri kaupunkia löytämässä paikkoja, joita voi ikävöidä sitten Jyväskylän kylmässä kesässä, syksyssä ja talvessa (pieni sic).

Viime päivinä ollaan käyty useampaan kertaan Lavapiésissa, joka on yksi Etelä-Madridin kaupunginosista. Lavapiésilla on hieman huono maine, pääasiassa koska siellä on suuria maahanmuuttajakeskittymiä, ja mamuthan merkitsevät tietenkin suurta uhkaa meille hieman paremmille ihmisille. Kämppikseni kuitenkin vakuuttaa, että arveluttava maine on selkeästi liioiteltu, ja täytyy kyllä sanoa että Lavapies tarjoaa aika siistejä juttuja, kunhan ei anna liioiteltujen paskapuheiden pilata iloa. (Ok, ei alue mikään paras mahdollinen ole, etten mä ehkä kovin rennoin mielin kävelisi yksin Lavapiesin öisiä katuja pitkin).

Jokin päivä sitten vietimme pientä dagen efteriä, tai ainakin väsymyspäivää, menemällä syömään senegalilaiseen ravintolaan nimeltä Touba Lamp Fall. Kämppikseni suositteli ravintolaa meille... suosittelua tarvitaan, koska mesta ei ole mitenkään sen tyylinen, että sinne voisi eksyä vahingossa. Ravintola sijaitsee nuhjuisen näköisessä kadunkulmassa punaisen kalteri-ikkunaisen kerrostalon alakerroksessa, ravintolan halvan näköinen keltainen nimikyltti ei välttämättä viesti korkeasta laadusta ja oven edustalla seisoneet parimetriset mustat miehet Papa Bouba Diop, Salif Diao, Pape Thiaw ja Omar Daf eivät myöskään varsinaisesti toimi sisäänheittovalttina satunnaiselle ohikulkijalle. Sisältä ravintola vaikutti kuitenkin viihtyisältä ja siistiltä seiniä kiertävine puulistoineen, hymyilevine tarjoilijoineen ja eksoottisen värisine seinämaalauksineen. Kaikki pöydät oli kuitenkin varattu, joten meidät istutettiin ravintolan pieneen takahuoneeseen, ilmeisen uuteen laajennukseen, joka ei ollut lainkaan yhtä viihtyisä ja tunnelmallinen kuin päätila. Takahuoneessa (eri pituiset) seinälistat näyttivät lähinnä kadulta raahatuilta likatahroineen, seinien tapetit olivat riekaleisia, ja tuoksu oli miedosti kissanlaatikkomainen. Mutta emme antaneet pikkujuttujen häiritä, vaan tilasimme yhteisesti syötäviksi Senegalin kansallisruoan Thiebou Dienen (kalaa, porkkanaa, yucaa, paistettua okraa, pinaattia ja kaalia paistetulla riisipedillä) ja miedon pähkinäkastikkeen Mafen. Pidin molemmista. Jälkiruoaksi tilattiin Senegalin kansallisjuoma bissap-mehu (hibiscus-kukista haudutettu makean hedelmäinen juoma), ja pieniä munkkeja nimeltään Beñé. Koko setti kustansi yhteensä 13,50€ kahdelta hengeltä.

Mafe ja Thiebou Diene

Ruoan jälkeen menimme persoonalliseen kahvilaan Oeste Celesteen antamaan ruoan laskeutua, ja juomaan kuumat minttuteet. Oeste Celeste on yksi Lavapiesin kiintopisteitä, ainakin minun mielestäni. Kahvila on sisustettu hyvin boheemin summittaisesti: kaikki vaikuttaa olevan hieman eri paria keskenään, katosta roikkuu kuu-lampunvarjostin ja verkkotuoli, ja lattioilla on säkkituoleja, joilla voi makoilla teetä juodessaan. Myös granaattiomena-avokado-salaatti on herkullinen, tosin hieman kallis kokoonsa nähden.

---------------

Eilen illalla mentiin Manuelin opastamana erikoiseen "baariin" Calle Esperanzalla. "Baari" lainausmerkeissä siksi, että paikalla ei ole minkäänlaisia lupia, vaan sitä pyöritetään epävirallisesti. Omistaja on sama kuin Oeste Celestellä, ja tämä antaa pitää baaria pystyssä kunhan homma pysyy rauhallisena. Poliisi varmasti tietää nyt jo kolmivuotiaan paikan olemassaolosta, mutta ilmeisesti he antavat pitää baaria pystyssä, kunhan homma pysyy rauhallisena. Eikä meno nyt ole mitenkään kovin potentiaalista lipeämään käsistä, sillä paikka on leimallisen vaihtoehtoinen/hippi. Eilen (keskiviikkoisin) on runoilta, jossa kuka tahansa voi lukea pienellä esiintymisalueella runoja (omia tai muiden), laulaa tai muuten esiintyä ihmisille. Jos illanistujien volyymitaso nousee liian korkeaksi, alkaa hyssyttely "shhh, shhh"... välillä se vitutti, mutta pääasiassa oli ihan huvittavaa. Koska baari on underground, sillä ei ole nimikylttiä, eikä avointa sisäänkäyntiä. Jos haluaa sisään, pitää tietää missä se sijaitsee, ja soittaa ovikelloa (joka on itse asiassa valo, joka vilkkuu baarin sisällä kun nappia painaa). Baarissa voi ostaa olutta 2,5e hintaan, ja lisäksi tarjolla on drinkkejä, tuoremehua ja teetä.

Fiilis baarissa on todella vaihtoehtoinen, ja virkistävä. Mä en juurikaan arvosta näitä perusvaihtarisettejä kuten yleinen bileklubi Joy (et pääse sisään ellet ole saman näköinen kuin kaikki muutkin) tai vaihtareiden suosima baariketju Cerveceria 100 Montaditos (keskiviikkoisin juomat ja pikkusämpylät 1e, eli silloin mesta on vitun tukossa, ja vastaa tunnelmaltaan jotain teurastamoa). Eli jos tällainen vakkari potenssiin 10 kiinnostaa edes hieman, ja sietää - tai jopa suosii - erilaisuutta, niin suosittelen tutustumaan tähän paikkaan.

Musiikki: The Yardbirdsin veto elokuvasta Blow-Up - Erään suudelman jälkeen

Malasaña

Malasaña on yksi Madridin oleellisimmista kaupunginosista, ihan kuin Kuokkala Jyväskylässä (FFFFUUUUUUU!!). Ennen kuin Anni saapui Madridiin toistamiseen, olin vieraillut mestoilla vain muutamia kertoja, ja silloinkin vain hieman haistellut reuna-alueita. Annia kuitenkin kiinnosti kovasti lähteä tutustumaan, ja hyvä niin: en missään nimessä olisi halunnut jättää Madridia tutustumatta tähän nuorekkaaseen ja mielenkiintoiseen kaupunginosaan.

Malasañassa on pieniä kahviloita, baareja, ravintoloita, vintage-liikkeitä, vaatekauppoja, lahjapuoteja, gourmet-kauppoja, sarjakuvakauppoja, käsityökauppoja, sisustuskauppoja, kampaamoja, erotiikkaliikkeitä. Ihan vitusti pieniä liikkeitä. Fiilis on usein hyvin persoonallinen, yritteliäs ja innovatiivinen; paikat tuntuvat olevan omistajiensa lempilapsia ja ylpeyden aiheita. Löysin jopa asiallisen elokuvaliikkeen: Ficciones de Cinen. DVD:iden ostaminen ei ole mahdollista, mutta vuokratarjonta on todella kova (mm. Minä ja Morrison, sekä Leninhgrad Cowboys Meet Moses).

Minä ja Annin uudet hand-made-hair-pins-from-a-finnish-swiss-woman.

Ollaan nyt viime viikkojen aikana seikkailtu katuja ympäriinsä useaan otteeseen, ja eksytty sisään kymmeniin liikkeisiin (Anni on lähinnä ostanut joitain pikkujuttuja kuten pinnejä jne.). Yhden kaupan omistaja sattui olemaan puoliksi suomalainen ja puoliksi sveitsiläinen, ette usko miten naurettiin kaikki (noooot). Monissa liikkeissä jaetaan ilmaiseksi el Dibukin kaupunginosaoppaita, joissa esitellään paikallista vaihtoehtojen kirjoa, kannattaa napata nippu näitä lehtisiä mukaan.

Erittäin tyylikästä ja hienostunutta, eleganttia. Yksi hienoista vintage-liikkeistä, jotka varmasti miellyttävät montaa ei-puolivuotismuodin nimeen vannovaa.

X

Cafe La Paca Calle Valverdella. Juotiin jasmiiniteetä (herkullista, 2,5€ per juoja) ja pelattiin Yatzya uusilla peliliikkeestä ostamillamme nopilla.

X

Happy Day Calle del Espíritu Santolla. USA:laisia cup cakeja ja muita leivoksia myyvä aika suloinen liike, jossa myös muutama pöytä kahvitteluun. Herkullisia.

X

El Rincon Calle del Espíritu Santolla. Suosittelen tilaamaan siivun baarin Tortilla de Patatasia (espanjalainen perunamunakas), joka on erittäin mehevää, ja makeaksi haudutettu sipuli antaa sille miellyttävän lisämausteen. Myös vuohenjuusto-tomaatti -bagel tuntui maistuvan Annille (ja ihan vähän mullekin). Istuessamme teellä pieni ja hieman dorkan näköinen koira odotteli oven suussa sateen päättymistä. Muutaman terassipöydän vieressä oli kyltti, jossa kiellettiin jointtien polttaminen terassialueella ("No fumen porros en la terraza"); samaan aikaan sisällä nenään leijaileva pilven makea tuoksu peitti alleen baarin muut hajut.

X

musiikki:

Porto 19.5.-22.5. ft. Anni

Porto on todella hieno kaupunki, näin neljän päivän kokemuksella. Miksi? Mä mietin aika pitkään, kuinka ilmaista lyhyesti ja ytimekkäästi kaupungin viehätyksen perusta. Tulin siihen tulokseen, että pienen Porton katuja kävellessä yleinen tunnelma on niin intiimin lämmin, että kaupungille muodostuu oma sympaattinen ja tunnelmallinen persoonansa, jollaisesta moni muu kaupunki (potentiaalista huolimatta) saa vain haaveilla. Toki, kaupungin persoona ei tietenkään ole mikään objektiivinen totuus, vaan enemmänkin henkilökohtainen mielipide... mutta minä suosittelen Portoa milloin tahansa vaikkapa vertailussa Lissaboniin.

Porto on aika pieni paikka, 200.000 asukasta kaupunkialueella, että mistään suurkaupunkifiiliksestä on turha puhua. Lonely Planet -tason nähtävääkin on samassa suhteessa aika vähän, päänähtävyydet voi kiertää vaikka päivässä, jos pitää kiirettä (ne ovat suurimmaksi osaksi vielä aika pienellä alueella). Kuitenkin vielä neljän kokonaisen päivän jälkeen meille jäi läpitunkeva fiilis, että tekemistä olisi ollut vaikka kokonaiseksi viikoksi.

Nina Lindenbergeriä on kiittäminen muutamasta arvokkaasta vinkistä kaupungin suhteen: kiitos Nina!

Porton hienoutta ei voi purkaa yksittäisiksi nähtävyyksiksi, tai kohteiksi, joihin sen arvo perustuu. Kaupunki on yhtä kuin yksityiskohtiensa summa... tässä kuitenkin yritystä listata top-10 -syyt, miksi vierailla siellä:

1. Douro-joki, joka halkaisee kaupungin kahteen osaan. Joen yli kulkee useita siltoja, joista Ponte Luis I on ehdottomasti siistein. Aurinko laskee iltaisin kauniisti jokea pitkin, voisiko jopa sanoa romanttisesti.

2. Pienet vintage- ja muut pikkuliikkeet Rua de Cedofeitan ja Rua do Almadan välissä. Ja myös Rua de Miguel Bombardalla. Paljon pieniä käsitöitä, vaatteita, postikortteja... pikkujuttuja, ja mukavan fiiliksen saattelemana. Anni oli täällä (yllättäen) enemmän innoissaan kuin minä... mut kyl mäkin arvostin!

3. Joen etelä-puolen port-viinitilat. Tänne ei Annin kanssa onnistuttu menemään, mutta olen varma että olisi maistunut. Viinikellarit sulkevat ovensa jo 18 aikaan illalla, oltiin n. 2 tuntia myöhässä. Eli mestoille aikaisemmin -> päiväkännit.

4. Katujen varsia koristavat kauniit rakennukset. Asuttujen talojen välissä on paljon hylättyjä, vuosia tyhjillään olleita aavemaisia asumuksia, joista ikkunat ja ovet on tilkitty laudoin tai muilla keinoilla. Tyhjistä taloista virtaavan viileän ilman voi tuntea ihollaan, kun niistä kulkee ohi kuumalla ilmalla.

5. Atlantin valtameri on pienen bussimatkan päässä. Ja onhan se aika kaunis, vaikken suureksi biitsiystäväksi tunnustaudukaan. Bussipysäkiltä rannalle on noin 50m.

6. Kynttilänvaloa ja hyvää musiikkia tulvivat pienet kahvilat ja ravintolat. Ilmeisesti täällä Iberian niemimaalla ei ole niin tarkkaa noiden paloturvallisuusmääräyksien kanssa. Monessa paikassa intiimin valaistuksen tarjosivat kynttilät... joka on ainakin suomalaiseen makuun erittäin eksoottista ja tervetullutta tunnelmaa. Söimme yhtenä iltana Ninan suosittelemassa nimettömässä ravintolassa Rua da Galeria de Parisilla, joka oli aivan mieletön, tosi hieno vessojen sisäänkäyntejä myöten. Ruokalistoja ei ollut, vaan tarjoilia tuli pöydän viereen kertomaan mitä sinä iltana tarjottiin. Söimme valikoiman paikallisia tapaksia, olisiko ollut 7 erilaista, ja pääruoaksi entrecôte mulle ja Annille kalaa. Koko setti 15€/syöjä.


7. Portugalilaiset leivokset, joiden ylivoima surkeisiin espanjalaisiin kilpailijoihinsa on hämmästyttävä. Itse asiassa portugalilainen leivoskulttuuri vertautuu aika hyvin suomalaiseen. Kermaa, lehtitaikinaa, mausteita (mm. kanelia), sokeria, hilloja; siinä missä espanjalaiset luottavat banaaliin yhdistelmäänsä jauho+sokeri+ei muuta... kaikessa. (mä olen maistanut ainakin 14 erilaista espanjalaiskeksiä/-leivosta, jokainen maistuu samalla pahalla tavalla tyhjänpäiväselle massalle). Portugalilaiset leivokset ovat maailmankuuluja, miksei vähintään yhtä hyvät suomalaiset leivokset voisi olla matkailuvaltti täällä vieraileville matkaajille?

8. Tuoretorit (kuten Mercado do Bolhão) , joissa myydään vihanneksia, lihaa, kalaa, leipää, kukkia... kaikkea.


9. - 10. en keksi. Piluuuuuuuu! Olisi pitänyt laittaa top-8 :-(

Ainakin näistä kymmenestä tekijästä muodostuu Porton hurmaava ilmapiiri. Varoituksen sanana sen verran, että kaupungissa matkannut kaverini sanoi Porton yöelämän olevan aika laimeaa... saattaa olla noinkin, oma matkani oli pariskuntamatka, joten kamalasti ei ole kokemusta bilettämis-skenestä. Eipä tuota kamalasti kannata kysellä Madridinkaan osalta, en ole juurikaan innostunut.

Minä paheksumassa riikinkukkoa

Musiikki:

Asiakaspalvelukulttuuria

Toistanpa itseäni jälleen, ja kirjoitan asiakaspalvelusta.

Maanantaina LIDL:issä asioidessamme, edellämme kassalla oli vanha, sympaattinen herrasmies. Myyjätytöllä ei ollut kassaansa avaimia, joten hän ei voinut rahastaa pappaa hänen ostoksistaan. No sen sijaan muija seisoi lonkkaansa nojaten lakonisen tylsistynyt ilme kasvoillaan ja tuijotti kaupan takaosaan kertaakaan vilkaisematta asiakastaan kohti. Pappa kysyi kohteliaasti kortti kädessään "Anteeksi, mutta laskutatko minua nyt." Muija jatkoi tyhjyyteen tuijottamistaan ja sihisi hiljaa jotain odottamisesta, en kuullut mitä. Ja se pappa ainakaan ei kuullut yhtään mitään tuijottaessaan myyjän takaraivoa.

Hetken odotettuaan pappa kysyi uudelleen, aikooko nuori nainen laskuttaa tätä. Tällä kertaa tyttö nytkähti hermostuneesti ja ärähti: "ODOTA, EN SAA KASSAA VIELÄ AUKI!", tjms. Katsekontaktiin ei kuitenkaan vieläkään ollut ilmeistä syytä, mutta vanhalle miehelle tuli ainakin selväksi tilanteen luonne. Ja kyl se maksaminenkin sujui, kunhan muijan kollega tuli hieman myöhemmin avaimen kanssa avaamaan kassaa. Mutta vittu että välillä ihmetyttää tää manolokassakulttuuri, erityisesti näissä supermercadoissa, ruokakaupoissa. Todella monessa paikassa vain mumistaan, ja pidetään huolta siitä, ettei asiakkaaseen oteta pienintäkään inhimillistä kontaktia. Nää on kuin robotteja.

Toinen asiakaspalvelun huippuryhmä ovat kiinalaiset. Madridissa kiinalaiset pyörittävät oikeastaan kaikkia Alimentacioneita, pieniä ruokaa ja muita päivittäistavaroita myyviä kauppoja/kioskeja. Ideana on vissiin raahata kamaa tavallisista kaupoista, ja myydä hieman kalliimmalla hinnalla eteenpäin. Ihan kiva konsepti, varsinkin bissen kannalta, sillä kiinalaiset pitävät liikkeensä auki puoleen yöhön asti, siinä missä muut sulkevat yhdeksän maissa.

Mutta ne kiinalaismyyjät, voi perkele :S Onkohan se joku aasialaisen kulttuurin ominaispiirre, nimittäin käyttäytyä asiakasta kohtaan kuin asiakas ei edes olisi tullut sisään kauppaan. Oltiin Annin kanssa kävelemässä kohti keskustaa, ja pysähdyttiin Alimentacioniin ostamaan jäätelöt. Myyjänä oli kiinalainen nuori poika, joka katsoi läppäriltään jalkapallo-ottelua työnsä lomassa (vai olisiko ollut töissä jalkapallo-ottelunsa lomassa?). Hän suostui nostamaan katseensa ruudusta vain vilkaistakseen sivusilmällä, mitä toimme tiskille, sit mumina:

"cuatlo tleinta"

...ja melkein meihin ehtinyt katse takaisin näyttöön. Tyyppi ei edes huomannut, kun Anni tarjosi hänelle 5€ seteliä. Siinä on jo jotain syvällisen absurdia, ettei myyjä näe 30cm etäisyydellä hänen naamastaan heiluteltavaa seteliä.

Mut ei siinä, kyl mulle kinkkipalvelut kelpaa kuitenkin ihan ok. Kiinalaisilla on kaksi suurta etua suhteessa tavallisiin ruokakauppoihin: heillä myydään irtojäätelöitä, ja kylmiä juomia. Kääntäen ilmaistuna, Espanjassa tavalliset ruokakaupat EIVÄT myy irtojäätelöitä EIVÄTKÄ kylmiä juomia. Syytä en voi ymmärtää.

------------

Ei nyt kuitenkaan voi sanoa, että huono asiakaspalvelu olisi yleinen sääntö, vaikka se aika yleistä onkin. Usein saa todella hyvää ja mieltälämmittävää palvelua, jossa sinut asiakkaana kohdataan asiallisesti.

Yleisesti ottaen musta tuntuu, että erikoistuneemmissa myyntipisteissä saa parempaa palvelua. Esimerkiksi kauppahallien liha- tai juustotiskeillä; pienissä vaatekaupoissa; melkeinpä missä tahansa missä myyjä tuntee jonkinlaista sitoutumista tai ylpeyttä työstään. Maanantaina kävin ostamassa kotini läheisyydessä sijaitsevasta kauppahallista chorizoa ja naudan jauhelihaa. Molemmilla tiskeillä myyjät olivat todella auttavaisia ja ystävällisiä, ja toinen jopa kyseli mistä olen, ja kehui kielitaitoani (lol). Mielestäni espanjassa kannattaa ostaa lihat ja makkarat (ja juustot) tiskiltä, silloin koko ostoksen laatu paranee kahdella eri tasolla: toisaalta saat varmemmin hyvää laatua ruoan suhteen, ja toisaalta hyvää laatua asiakaspalvelun suhteen. Itselleni ainakin tulee todella hyvä mieli, jutustella hieman myyjän kanssa, ja nähdä omin silmin mitä sinne ostoskassiin valikoituu. Samalla saa myös pienen paikallisen kontaktin, jotka ovat loppujen lopuksi aika vähissä huonosti kieltä puhuvalle vaihtarille.

musiikki: huhuh, viimeinkin Talib Kwelin ja Hi-Tekin muodostama parivaljakko Reflection Eternal julkaisi uuden levyn, Revelations Per Minute. Edellisestä (Train of Thought) on kuitenkin jo kymmenisen vuotta, ja se on klassikko. Ei tääkään pahalta kuullosta, en muista milloin viimeksi mulla olisi kulkenut näin pahasti kylmät väreet musiikkia kuunnellessani.

Sää keskustelua suomalais kansalliseen malliin

Toisaalta lainattuna oma, vanha kiristelytekstini joulukuun alusta:

"Mun tyttöystävä lähtee ensi viikon lopulla Australiaan kuukaudeksi. Varmaan ihan perseestä koko mesta. Tai no en tiedä. Ainakin siellä on jotain 40 astetta kuumuutta (varjossa, auringossa varmaan 987489479874°C). Liian kuuma. Tää Suomen talvi taas ei ole tarpeeksi kylmä, tällaista oksettavaa, jäätävää, vaatteiden alle tunkeutuvaa kosteutta. Mikä talvi tämä tällainen on? Sitten kun on tarpeeksi kylmä (joskus tyyliin tammikuun lopussa), onkin jo liian kylmä. Onneksi mä lähden täältä paskamaasta Espanjaan; Suomessa kun muutenkin on niin koleat kesät ja kaikkee. Tai no kyllä täällä kuitenkin koko ajan elää toive helleaallosta, jotka kyllä loppujen lopuksi siinä mielessä kiristelee, että alkaa samantien olla ikävä sitä koleutta. Espanjassa on aluksi yllättävän (lue: liian) kylmä, jotain 7 astetta. Vähitellen mennäänkin yllättävän (lue:liian) kuumaan. Välissä on jonkin aikaa juuri sopivaa, mutta silloin sataa."

Aika hyvin mä tossa hahmottelin suomalaiseen small talk -henkeen sopivasti sääasioita. Todellakin kävi hieman niin, että ensin Madrid oli koko ajan ihan vitun kylmä, sitten oli jonkin aikaa potentiaalisen ideaali lämpötila, mutta satoi, ja nyt sitten on jo hieman liian kuuma.

Mä olen aina ollut todella herkkä korkeille lämpötiloille, ja tämä jatkuva 30 astetta alkaa ylittämään omat sietokykyni. Tuntuu että lihakset lopettavat toimintansa ja energiataso laskee lähelle nollaa (normaalisti 3). Konnevedellä asuessani nukuin kaksi tuuletinta koko ajan puhaltamassa, ja huoneeni ikkunat teipattuna pimeiksi ympäri vuorokauden, ja puhutaan sentään Suomesta. Ok, silloin kun en tee mitään, ja istun metrin päässä tuulettimestani, kaikki on ihan ok... mutta mielelläni tekisin jotain muutakin viimeisten viikkojeni aikana.

No mutta jos jostain hakee lohtua, niin keli todennäköisesti vain lämpenee tulevina viikkoina.

---------------

Koulu.

Mä en ole kamalasti yliopistolla viihtynyt. Sanotaanko että väliin on jäänyt leijonasosa kaikista luennoista. Jotenkin 40min suuntaansa bussimatka kuumassa autossa vain yhden (yhdentekevän) luennon takia ei ole oikein kiinnostanut. Mieluumin istun koneella, katson leffaa tai teen jotain muuta ehkä jopa luentojakin yhdentekevämpää. Camilo José Celalla ketään ei juurikaan kiinnosta, jos ei vaivaudu paikalle... tämä on ehkä paras yksittäinen fakta opinahjostani.

Nyt mä kuitenkin teoriassa joudun skarppaamaan. Kevätlukukauden tentit ovat ihan kulman takana, ja mua odottaa kaksi koetosta: kommunikaatiopsykologia ja addiktioiden psykofarmakologia. Ensimmäinen on suhteellisen yksinkertaista settiä, mutta kieli aiheuttaa ongelmia. Tentti koostuu todennäköisesti pienistä esseekysymyksistä... Erasmukset saavat ottaa sanakirjan avuksi, tai ainakin mä aion ottaa. Addiktiokurssi on monivalinta. Voisi kuvitella että hieman mukavampi vaihtoehto, kun ei tarvitse muodostaa lauseita manolokielellä, mutta sitä ei voi tietää.

Kaksi kurssia ja Espanjan intensiivi. Siinä kevääni. Oli mulla yksi tiivis kriminologian kurssi (kolme lauantaita), mutta unohdin mennä ensimmäiseen tapaamiseen. Nyt vaan peukut pystyyn, et pääsisin erasmus-säälipisteiden turvin tenttini lävitse. LOL.

musiikki: mä olen kuunnellut viime aikoina todella paljon PaceWonin ja Mr. Greenin albumia "Only Colour That Matters Is Green", jonka biisissä "She Can Be So Cold" samplataan hauskasta White Stripesia. (videohan on sysipaska sysipaskalla tavalla, mutta hyvä biisi).