Viimeisiä viedään, ensi keskiviikkona on edessä katkera paluu kotiin, Suomeen. Ennen paluuta on kuitenkin hyvä paniikinomaisesti ja silmät puoliummessa juosta ympäri kaupunkia löytämässä paikkoja, joita voi ikävöidä sitten Jyväskylän kylmässä kesässä, syksyssä ja talvessa (pieni sic).
Viime päivinä ollaan käyty useampaan kertaan Lavapiésissa, joka on yksi Etelä-Madridin kaupunginosista. Lavapiésilla on hieman huono maine, pääasiassa koska siellä on suuria maahanmuuttajakeskittymiä, ja mamuthan merkitsevät tietenkin suurta uhkaa meille hieman paremmille ihmisille. Kämppikseni kuitenkin vakuuttaa, että arveluttava maine on selkeästi liioiteltu, ja täytyy kyllä sanoa että Lavapies tarjoaa aika siistejä juttuja, kunhan ei anna liioiteltujen paskapuheiden pilata iloa. (Ok, ei alue mikään paras mahdollinen ole, etten mä ehkä kovin rennoin mielin kävelisi yksin Lavapiesin öisiä katuja pitkin).
Jokin päivä sitten vietimme pientä dagen efteriä, tai ainakin väsymyspäivää, menemällä syömään senegalilaiseen ravintolaan nimeltä Touba Lamp Fall. Kämppikseni suositteli ravintolaa meille... suosittelua tarvitaan, koska mesta ei ole mitenkään sen tyylinen, että sinne voisi eksyä vahingossa. Ravintola sijaitsee nuhjuisen näköisessä kadunkulmassa punaisen kalteri-ikkunaisen kerrostalon alakerroksessa, ravintolan halvan näköinen keltainen nimikyltti ei välttämättä viesti korkeasta laadusta ja oven edustalla seisoneet parimetriset mustat miehet Papa Bouba Diop, Salif Diao, Pape Thiaw ja Omar Daf eivät myöskään varsinaisesti toimi sisäänheittovalttina satunnaiselle ohikulkijalle. Sisältä ravintola vaikutti kuitenkin viihtyisältä ja siistiltä seiniä kiertävine puulistoineen, hymyilevine tarjoilijoineen ja eksoottisen värisine seinämaalauksineen. Kaikki pöydät oli kuitenkin varattu, joten meidät istutettiin ravintolan pieneen takahuoneeseen, ilmeisen uuteen laajennukseen, joka ei ollut lainkaan yhtä viihtyisä ja tunnelmallinen kuin päätila. Takahuoneessa (eri pituiset) seinälistat näyttivät lähinnä kadulta raahatuilta likatahroineen, seinien tapetit olivat riekaleisia, ja tuoksu oli miedosti kissanlaatikkomainen. Mutta emme antaneet pikkujuttujen häiritä, vaan tilasimme yhteisesti syötäviksi Senegalin kansallisruoan Thiebou Dienen (kalaa, porkkanaa, yucaa, paistettua okraa, pinaattia ja kaalia paistetulla riisipedillä) ja miedon pähkinäkastikkeen Mafen. Pidin molemmista. Jälkiruoaksi tilattiin Senegalin kansallisjuoma bissap-mehu (hibiscus-kukista haudutettu makean hedelmäinen juoma), ja pieniä munkkeja nimeltään Beñé. Koko setti kustansi yhteensä 13,50€ kahdelta hengeltä.
Viime päivinä ollaan käyty useampaan kertaan Lavapiésissa, joka on yksi Etelä-Madridin kaupunginosista. Lavapiésilla on hieman huono maine, pääasiassa koska siellä on suuria maahanmuuttajakeskittymiä, ja mamuthan merkitsevät tietenkin suurta uhkaa meille hieman paremmille ihmisille. Kämppikseni kuitenkin vakuuttaa, että arveluttava maine on selkeästi liioiteltu, ja täytyy kyllä sanoa että Lavapies tarjoaa aika siistejä juttuja, kunhan ei anna liioiteltujen paskapuheiden pilata iloa. (Ok, ei alue mikään paras mahdollinen ole, etten mä ehkä kovin rennoin mielin kävelisi yksin Lavapiesin öisiä katuja pitkin).
Jokin päivä sitten vietimme pientä dagen efteriä, tai ainakin väsymyspäivää, menemällä syömään senegalilaiseen ravintolaan nimeltä Touba Lamp Fall. Kämppikseni suositteli ravintolaa meille... suosittelua tarvitaan, koska mesta ei ole mitenkään sen tyylinen, että sinne voisi eksyä vahingossa. Ravintola sijaitsee nuhjuisen näköisessä kadunkulmassa punaisen kalteri-ikkunaisen kerrostalon alakerroksessa, ravintolan halvan näköinen keltainen nimikyltti ei välttämättä viesti korkeasta laadusta ja oven edustalla seisoneet parimetriset mustat miehet Papa Bouba Diop, Salif Diao, Pape Thiaw ja Omar Daf eivät myöskään varsinaisesti toimi sisäänheittovalttina satunnaiselle ohikulkijalle. Sisältä ravintola vaikutti kuitenkin viihtyisältä ja siistiltä seiniä kiertävine puulistoineen, hymyilevine tarjoilijoineen ja eksoottisen värisine seinämaalauksineen. Kaikki pöydät oli kuitenkin varattu, joten meidät istutettiin ravintolan pieneen takahuoneeseen, ilmeisen uuteen laajennukseen, joka ei ollut lainkaan yhtä viihtyisä ja tunnelmallinen kuin päätila. Takahuoneessa (eri pituiset) seinälistat näyttivät lähinnä kadulta raahatuilta likatahroineen, seinien tapetit olivat riekaleisia, ja tuoksu oli miedosti kissanlaatikkomainen. Mutta emme antaneet pikkujuttujen häiritä, vaan tilasimme yhteisesti syötäviksi Senegalin kansallisruoan Thiebou Dienen (kalaa, porkkanaa, yucaa, paistettua okraa, pinaattia ja kaalia paistetulla riisipedillä) ja miedon pähkinäkastikkeen Mafen. Pidin molemmista. Jälkiruoaksi tilattiin Senegalin kansallisjuoma bissap-mehu (hibiscus-kukista haudutettu makean hedelmäinen juoma), ja pieniä munkkeja nimeltään Beñé. Koko setti kustansi yhteensä 13,50€ kahdelta hengeltä.
Mafe ja Thiebou DieneRuoan jälkeen menimme persoonalliseen kahvilaan Oeste Celesteen antamaan ruoan laskeutua, ja juomaan kuumat minttuteet. Oeste Celeste on yksi Lavapiesin kiintopisteitä, ainakin minun mielestäni. Kahvila on sisustettu hyvin boheemin summittaisesti: kaikki vaikuttaa olevan hieman eri paria keskenään, katosta roikkuu kuu-lampunvarjostin ja verkkotuoli, ja lattioilla on säkkituoleja, joilla voi makoilla teetä juodessaan. Myös granaattiomena-avokado-salaatti on herkullinen, tosin hieman kallis kokoonsa nähden.
---------------
Eilen illalla mentiin Manuelin opastamana erikoiseen "baariin" Calle Esperanzalla. "Baari" lainausmerkeissä siksi, että paikalla ei ole minkäänlaisia lupia, vaan sitä pyöritetään epävirallisesti. Omistaja on sama kuin Oeste Celestellä, ja tämä antaa pitää baaria pystyssä kunhan homma pysyy rauhallisena. Poliisi varmasti tietää nyt jo kolmivuotiaan paikan olemassaolosta, mutta ilmeisesti he antavat pitää baaria pystyssä, kunhan homma pysyy rauhallisena. Eikä meno nyt ole mitenkään kovin potentiaalista lipeämään käsistä, sillä paikka on leimallisen vaihtoehtoinen/hippi. Eilen (keskiviikkoisin) on runoilta, jossa kuka tahansa voi lukea pienellä esiintymisalueella runoja (omia tai muiden), laulaa tai muuten esiintyä ihmisille. Jos illanistujien volyymitaso nousee liian korkeaksi, alkaa hyssyttely "shhh, shhh"... välillä se vitutti, mutta pääasiassa oli ihan huvittavaa. Koska baari on underground, sillä ei ole nimikylttiä, eikä avointa sisäänkäyntiä. Jos haluaa sisään, pitää tietää missä se sijaitsee, ja soittaa ovikelloa (joka on itse asiassa valo, joka vilkkuu baarin sisällä kun nappia painaa). Baarissa voi ostaa olutta 2,5e hintaan, ja lisäksi tarjolla on drinkkejä, tuoremehua ja teetä.
Fiilis baarissa on todella vaihtoehtoinen, ja virkistävä. Mä en juurikaan arvosta näitä perusvaihtarisettejä kuten yleinen bileklubi Joy (et pääse sisään ellet ole saman näköinen kuin kaikki muutkin) tai vaihtareiden suosima baariketju Cerveceria 100 Montaditos (keskiviikkoisin juomat ja pikkusämpylät 1e, eli silloin mesta on vitun tukossa, ja vastaa tunnelmaltaan jotain teurastamoa). Eli jos tällainen vakkari potenssiin 10 kiinnostaa edes hieman, ja sietää - tai jopa suosii - erilaisuutta, niin suosittelen tutustumaan tähän paikkaan.
Musiikki: The Yardbirdsin veto elokuvasta Blow-Up - Erään suudelman jälkeen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti